cockerin esittely

Elän elämääni kahdelle asialla, asioille jotka kulkevat sulassa sovussa: perheelleni ja koirilleni. 

Koirani ovat aina koiria, karvaisia perheenjäseniä, mutta eivät kuitenkaan samassa pisteessa ihmislasten kanssa. Ehkä olivat siihen asti, kunnes sain omia lapsia. 

Olen kuitenkin itsekin ollut lapsi, ja nuori edelleen, mutta olen 35vuoden aikana nähnyt ja kokenut erilaisia koiria omassa perheessäni. Nähnyt ja saanut reilua fyysista kosketusta omista koirista, mutta myös vieraista. Reilun vuosikymmenen ajan toimin aktiivisena koirien kouluttajana agilityn parissa, mutta samalla koiraterapeuttina ja ihmisvalmentaja - loppujen lopuksi me koulutumme ensiksi ihmistä, joka omalla malliillaan ja esimerkillään sekä erityisesti tavoillaan kouluttaa sitten koiraa. 

Agility on lajina hyvä, koska lajin perustana on omistajan sekä koiran keskinäinen luottamus ja kunnioutus sekä tottelevaisuus. En jaksanut kuitenkaan enää kouluttaa, vaikka sain siitä hirveästi itse, jossain vaiheessa oma perhe vei voiton muiden ongelmien ratkaisemisesta. 

 

Jokainen meistä aloittaa koiraharrastamisen jostain. 

Suurin osa hankkii koiran - minkärodun tahansa - ja näkevät rotuyhdistyksen tai paikallisen koirayhdistyksen seinällä (some) ilmoituksen alkavasta pentukurssista. Toisten koirat ovat siinä iässä, että pentukurssi on mennyt ja "joutuvat" suoraan alkeiskurssille. Useinmiten se on agiliy tai toko. 

Sitten siitä joko innostuu tai ei innostu. Jos innostuu kipinä saattaa nousta sen verran, että aloitetaan kisaamaan virallisesti.

 

Koiraharrastaminen muuttui reilusti viimeisen 5-10vuoden aikana. 

Siinä missä "vanhaa" aikaa rotukirjo esim agilityssä oli laaja, ei enää se ole mahdollista. Se on mahdollista 3-luokkaan nousuun ja siellä noin 10-30 sakissa pyörimiseen, mutta kärkeen rodun valinnalla on merkitys. 

Agiltyn suhteen koiraa valitsiessa katsotaan ensiksi kuka kokoaa itsensä esteelle tai tekee luontaisesti laukanvaihdot. Kenen koiran askellus on hyvä puomilla. Se miltä se koira näyttää on sivuseikka. Ja näin harrastamisessa alkoi pyörimään käyttörodut. 

 

Olen 30koiravuoden aikana nähnyt erilaisia koiria perheessäni. Tähän porukkaan ehti mahtua yksi, joka tikkasi minut tehokkaaseen kuntoon. Parikin kertaa Lastenklinikan päivystyksessä parsittiin koko nenä kasaan ja polvea tikattiin. Ikuiset haavat ja arvet jäi, mutta äärimmäinen kiitos, että sain elää myös kyseisen koiran kanssa, en oppinut pelkäämään koiria, vaan ymmärtämään koiraa, että myös katsomaan mitä jalostukselta halutaan.  Pyrin nyt omassa kasvatustyössäni jalostamaan näitä mistä tykkään. Ja siksi jalostan. Jalostan sitä mistä voisin pitää koko pentueen, ehkäpä joskus pidänkin jos vielä pentuekoko pienenee. 

Täydellistä koiraa on vaikea saada. 

Yhdistät sitä ja sitä, saat sitä, mutta myös sitä. 

Panostat hyvään rakenteeseen, saat huono turkkisuuden. Panostat turkkiin, saaat iho-ongelmia. Panostat terveyteen, saat "huonoja" harrastamiseen. Jalostaminen on tasapainoa. 

Jos meistä jokainen tekisi aina täydellisiä koiria, meillä olisi vanha hyvä aika ja rotukirjo jokaisessa lajissa, arvokisatasolla, 10-kärki olisi laaja. Jostain meidän kuitenkin menestyäkseen on ollut "pakko" luopua. Ja ensimmäisenä yleensä luovutaan siitä millä ei harrastamiseen ole hirveästi merkitystä eli ulkomuotoon. Meille riittää: neljä tassua, kaksi korvaa, silmät ja häntä. Toiset sanookin, että puuttuva karva korvataan vauhdilla. 

 

Minusta cockeri on rakenteellisesti äärimmäisen kaunis; kauniisti trimmattuna tai ajeltuna. 

Minusta cockerin kauneutta on myös sen luonne. Meille aina mahtuu joukkoon mätiä - mikäli emme tunne koirien sukua, mutta se on perus luonteeltaan äärimmäisen sosiaalinen. Cockereita voi olla kymmenia eri perheistä samassa tilassa eivätkä ne tappele - eivät edes mulkole. Se on äärimmäisen pohjaton ruualle, ehkä saattaa olla nirso, mutta pohjaton - hyvälle ruualle, tai jopa kaikelle mitä sen suusta uppoaa. Cockerin pyllystä on vedetty sukkaa, foliota, tiskirättejä. Se on syönyt 8-viikkoisena 1kg:n vehnäjauhoja ja yskinyt senjälkeen valkoista pilveä. Se on syönyt vaikka mitä nopeaan tahtiin, turvonnut kuin ilmapallo ja sen jälkeen pieraissut ja ollut taas valmis agiltiyradalle, mutta: se ei ole helppo. 

Se on aktiivinen. Se ei sovi lapsiperheelle lasten koulutettavaksi eikä varsinkaan lenkitettäväksi. Se vaatii ohjaajalta viisautta. Kouluttamattomana se juoksee ajohaukun lailla riistan perässä tai jahtaa ohi kiitävät pyöräilijät sekä lenkkeilijät. Se on aktiivinen eikä sovi sohvakoristeeksi, ei edes sateella. Siinä missä omistaja juoksee 10km, cockeri juoksee toiset 10 lisää. Sen kauneus kätkee taakseen turkinhoidon. Se haisee likaisena joko vanhalle lampaalle tai mudalle. Sen anturan pohjat ovat isot, joten sinne mahtuu elämään myös etana (tämäkin todettu), sen korvan taustat keräävät kaiken ja ne takkuuntuvat. Olen jopa kolme koiraa lähettänyt (kun trimmasin ammatikseni) eläinlääkäriin, kun korvan taustat repeilivät ja veri tirskui.  Sen turkin hoitoon ensiavuksi ei suositella Osterin 10-terää, koska sen jälkeen ei tiedä kumpaan päähän ruokakipon laittaa sillä sen turkki näyttää sen jälkeen vastasyntyntynyttä kuningaspingviiniä. 

Mutta.... 

....hyvin koulutettuna se antaa Sinulle paljon. 

Saat näyttelylinjaisesta toimivan harrastuskoiran useaan lajiin. Käyttölinjainen palvoo Sinua ja tekee mitä vain. Siinä missä näyttelylinjainen päästää sinut vähällä perustavoille käyttis ei päästä Sinua missään helpolla. Se saattaa olla ensimmäisen 1,5v maailman rasittavin. Se saattaa tuhota asuntosi, autosi, tavarasi, Sinut. Se nostaa egoaa on kuvittelee olevansa Oman Elämänsä Kuningatar - alamaiset sen myös tulevat huomaamaan. Se saattaa totella vain yhtä perheessäsi, Sinua. Muut ovat sille ilmaa. 

Se ei aio kuunnella aina Sinua. Se menee juuri sinne minne haluaa. 

Joudut pitämään sitä kurissa ja nuhteessa ensimmäiset vuodet, etkä antamaan sille mitään mahdollisuuksia tehdä omia valintoja elämässään. 

Toisaalta Sinun pitää osata olla viisas, jotta pidät sen elämän monimuotoisena, sitä ärsyttää helposti samat kaavat ja treenit. Se haluaa vaihtelua. Se tarvii vauhtia ja vaarallisia tilanteita. 

Se saattaa ollaa niin röyhkeä ja itsenäinen, että ei halua tulla koskaan valssiin tai on sitä mieltä, että mitä korkeammalta lentokeinun voi tehdä, sen hienompaa se on. Sen hienoin tunne on, kun omistaja kantaa sitä punaisena kainalossa ja tuntee äärimmäistä häpeää. Sen häntä heiluu kainalossa yhtä onnellisena, kuin ennen kirosanoja.  

Tervetuloa cockerimaailmaan, maailman ihanimpaa hetkeen elämässäsi.