Kaikki sadut eivät pääty onnellisina

teksi on omistettu kahdelle parhaalle ystävälleni, jotka eli yhdessä ja kuolivat yhdessä.

27.2.2023 kuoli Hiili ja Stiili.

Mietin pitkään, että kirjoitanko tästä omaan henkilökohtaiseen blogiin vai tänne. Päädyin tänne. Hossing-elämää on välillä helpompi kirjoittaa, kuin omaa elämää. Oma elämä on usein liian henkilökohtaista. 

Minulle koirat ovat aina koiria, neljällä jalalla liikkuvia yksilöitä joista pidän huolen. Ne ovat olleet kautta aikain vastuullani. Olen myös niiden tuki ja turva. Suojelen laumaani leijonaemon lailla. Potkin paholaiset pois. Olen myös pitänyt itseäni sopeutuvaisena ja tasaisena. Aiemman työni puolesta tapasin kuolemaa ja ikäviä kohtaloita liikaakin. Paidat kastui kyynelistä ja olkapäähän turvaudutttiin kun kuultiin ikävää. Jos joku meni tilanteesta shokkiin, toimittiin kuten toimittiin - henkilöt oli sitä varten.  

Ihmismieli on outo tragediassa. Se tekee asiat robotilla eteenpäin, kunnes jossain kohtaa hajoaa. Ihmisen suru on myös mielenkiintoista seurata. Purin todella pahaa oloa IG-stoorien myötä ja se kiinnosti ihmisiä. Toisen surussa on varmasti jokin psykologinen juttu: miettii ehkä "onpa minulla asiat hyvin, kun en koe tuota" tai "ei apua, voisipa tuota ihmistä auttaa". Messenger, yv ja wa täyttyi viesteistä. Surun hetkellä löytyy aina ihminen, jolle puhua. Aina vain ei ole mitään sanottavaa. Miten sanoitat "en suojellut niitä joiden vuoksi taistelisin". 

Ihmisiä aina kiinnostaa myös "mitä tapahtui". En puhu. En halua. Joka kerta, kun puhun verkkokalvoni ei koskaan puhdistu, syyllisyys ei koskaan lähde. Kannan elämässäni Miksi-sanaa ikuisesti mukanani. Öisin herään painajaisiin, odotan että ne loppuu. 

Koira ei elä yhtä kauan kuin ihminen, ei aina edes yhtä kauaa kuin perheen marsut. Opin sen lapsena. Koirat kuoli meillä nuorina. Sitten, kun yksi ei kuollutkaan enää 4-vuotiaana, se oli yllätys. Toiset asiat pitää ihmisen nöyränä. Harmi, että nöyrynä oloon tarvitaan pohjatonta surua sekä kaipuuta. 

Kaipuu tuli viikko sitten. Kuulen etäpäivinä askeleet. Huudan koiria sisään, kukaan ei tule, Lasken koiria, kun lähden autolla. Lopetan kolmeen. Katsoin kovalevyltä kuvia haikeudella. Laitoin kuvat faceen. Suljin selaimen äkkiä. Latasin pentukuvan ig:en, huomasin kun OnePlussan näytölle tippui kyynel. 

Kyyneleet minusta loppui viikon jälkeen. Kaksi päivää makasin sängyssä, osittain lääkityksen ja osittain totaalisen tyhjyyden takia, jouduin pistämään tyynyn pihalle kuivumaan. Sain mustelmat silmien alle, en edes tiennyt että näyttää baarin jälkeen hakatulta sen jälkeen kun on itkenyt. 

Unelmat ja haaveet meni uusiksi. Olin miettinyt pääni sisällä ajatuksia. Olin tehnyt suunnitelmia. Olin todella onnellinen tilanteesta mikä meillä oli koirien suhteen. Olen joskus todennut, että onni ei pysy aina minussa. Silloin yleensä, kun toteaa että kaikki menee tosi hyvin, tuleekin vastaan tienristeys ja valitsen aina väärän suunnan. 

En pysty ystäviäni korvaamaan, vaikka uusia nelijalkaisia voi aina hankkkia. Sturan kävi meillä hoidossa viikko sitten. Koiraa katsellessa näin ison palan Hiiliä. Stiilistä minulle ei jäänyt mitään, muuta kuin Pompan takki johon jäi Stiilin tuoksu, kuten Hiililläkin. Minulta kysyttiin juuri, että hankinko uuden bracon. En. En saa enää uutta Hessu Hopoa. Once in a lifetime - koira. 

Olen joskus sanonut, että jokainen koira on kuin avoin kirja, jonka kirjoittaa haluamalla tavalla puhtaalle paperille. Toisista koirista kirjoittaa sadun, toisista romaanin, mutta aina kirjan kirjoittaa loppuun. 

Tämä satu jäi kesken......